Lihavan nimittely läskiksi tuskin parantaa kyseisen elämäntapoja Ruma ei kaunistu pahantahtoisilla puheilla. Heikkolahjaisen nimittely ei paranna asianomaisen suorituskykyä.
Typerys, läski tai ruma, ovat laatua ilmaisevia (haukkuma)sanoja.
Mutta jos katsotaan asian sivuun. Saatettakoon tämä merkitysyhteyksien sillisalaatti outoon valoon. Tarkoitan nyt merkkien ja merkitysten tarkoitusta. Jos esimerkiksi 80km/h rajoitusalueella ajettu 81km/h:n nopeus tulkitaan rikolliseksi, palvommeko tällöin merkkiä, vai merkitystä?
Lipun äärellä liikuttuminen on voimaatekevä rituaali; jos sen nimeen huudetun taisteluhuudon - usein viimeisen taisteluhuudon - henki on antanut tulevalle merkitystä, on sen tarkoitus täytetty.
Lipunäärellä liikuttuminen, hyvän taloudellisen ja poliittisen turvallisuustilanteen vallitessa, vaikuttaa lähinnä kokoomuslaiselta naivismilta. Se on hengetöntä.
Miksi siis pelkäämme/kunnioitamme merkkejä? Miksi korjaamme turvallisuusuhkia välineillä, ottamatta kantaa motiiveihin? Vastavuoroisesti, miksi ajasta jääneet punalippu tai natsilippu motorisoivat vieläkin väkivaltaa.
Kontrolloidulla yhteiskunnalla, so. meidän sivilisaatiollamme, näyttää olevan tahtotila, rakennuttaa suljettua sivilisaatiota. Yksilöiltä voidaan korjata pois kaikki (väki)vallankäytön välineet, kunnes lopulta liikuntavammainen kampittaa sokean hengiltä: poistetaanko tuolloin jalat? Korjaako välineiden kontrollointi tai kieltäminen ihmismielen?
Siinä vaiheessa kun kansalainen on kirjaton, karjaton….karsittu ja kastroitu, alkaa valtion vapaiden käsien politiikka. Viranomaisten ehdottomalle vallankäytölle on nimi: väkivalta. Kaikki historiaa tuntevat, tietävät tämän tosiasian.
Onko siis kafkamainen, kasvoton väkivalta, miellyttävämpi kokemus kuin yksilöidenvälinen? Vaikka kysymys ei ole valintatilanteesta, väkivalta ei katoa välineiden poistolla; väline on sananmukaisesti välissä, sen edessä on käyttäjä. Tässäkin merkki (väline) on murjottu merkitykseksi.
Saman asian sivujuonteena toimii kieli ja tajunta; ne eivät ole yhteneviä. Kielipelillä on rooli tosiasioiden ohi.
Mutta entä jos nimisanojen merkitys muuntuu laatusanoiksi, mikä on silloin niiden servomekanismi?
Merkityssisällöt muuttuvat maailman mukana, esim. jos substantiivi muuntuu adjektiivisiksi, on se yksi merkki kielen jatkuvasta muutostilasta. Vakioista voi tulla arvomuuttujia, mm. substantiivien: somali tai afrikkalainen kohdalla.
Miksi ”somali” on kirosana, sama kaiku lienee nimityssanalla: ”afrikkalainen”?
Varmasti muutkin kuin minä, ovat huomanneet minkälaisen jännitteen synnyttää sana somali tai afrikkalainen, jos nämä nimisanat lausuu vihreää aatetta omaavien naisten seurassa.
Oma havaintoni on se että pelkät sanat synnyttävät uhkaavan vaitonaisuuden, ennen myrskyä. Siis ennen kuin minkäänlaisia arvosisältöjä on edes ehditty tuoda esiin. Kysymys on siis tabuista.
Vihreän naisjoukon perusolettama on että nyt alkaa rasistinen paskanheitto. Mistä nämä stereotypiat syntyvät. Miksi olettama on rasistinen keskustelunavaus? Tätä voidaan kysyä myös asiaa nurinkääntäen, miksi syntyy olettama rasistisesta keskustelunavauksesta? ”Omakohtaisista kokemuksista(ko)”, kuten sensuroidussa YLE-kyselyssä?
Varovaisuususkonto tallentunee veteenpiirrettyyn viivaan?
Huomioitavaa on myös se, että herkkä suhtautuminen on levinnyt myös asianomistajien keskuuteen. Esimerkkinä voin kertoa kaksi omaa kokemustani:
Kerran Metrossa, noin vuosi sitten, olin matkalla Ruoholahdesta Herttoniemeen, kun Rautatietorilla junan pysähtyessä, sen lähtöä jäi pidättelemään nuori somalimies. Hän piti väkisin ovea auki, jotta hänen ystävänsä ehtisivät kyytiin. Osa somaliporukasta oli jo vaunussa. Viivästys aiheutti pienen selkkauksen. Aulavartija tuli paikalle kyselemään syytä viivästykseen, jolloin joku vaunussaolijoista mainitsi ”tuon somalin” pidätelleen junan kulkua. Sana ”somali” näytti synnyttävän huomattavaa vihastuneisuutta somaliporukassa. Puheesta en selvää saanut mutta äänenpainot olivat voimalliset ja loukkaantuneisuus paistoi asianomaisten silmissä.
Tulihan se sieltä, joukosta tummasta, myös tuttu huudahdus: ”mina olen suomalainen” .
Etnisyydestä voi kehittyä kielteinen entiteetti? Ei kai kyseessä ole tabu?
Monet ovat varmasti joutuneet seuraamaan tilanteita, jossa afrikkalainen on loukkaantunut neekerinimittelystä. Sinnikkään ja vuosia kestäneen kielteisyysbuffauksen seuraksena asia on ymmärrettävä. Vaikutussuunta on tosin ollut molemminpuolinen, merkin ja merkityksen.
Etnisyyttä osoittava nimitys ”afrikkalainen” koetaan myös ilmeisen kielteisesti. Viimeksi sen havaitsin, kuinka ollakaan, Liikuntamyllyssä. (Liikuntamylly on yksi suomen monikulttuurillisimpä paikkoja, Illmanin iskulausetta lainatakseni).
Kolme nuorta poikaa, luultavasti virolaisia, olivat etsimässä sopivaa kuntoilulaitetta. Kaksi vierekkäistä penkkipunnerrustelinettä oli vahvasti miehitetty afrikkalaisilla. Yksi virolaispojista sanoi toiselle: ”mennään käsipainoille, kun nää on varattu afrikkalaisille”. Yksi afrikkalaisista kuuli ja kuittasi, tahattomasti mutta kiukkuisesti: ”ei tarvitse nimitellä”?!? Afrikkalaisuudesta puhuttaessa, erityisesti afrikkalaiset näyttävät kiusaantuvan silminnähden.
Mistä on maanosalle kasautunut stereotyyppinen kuva? Onko kyseessä tabu? Onko tabu merkki, jota yhteiskuntarauhan vuoksi noudatetaan?
En haluaisi heittää suolaa haavoihin mutta taulapäiselle symbolismille jaksan nauraa tauotta, vaikka itkeä pitäisi.
